Tämän minä kuulen melkein jokaisella ekspressiivisen taideterapian (tai taideilmaisun) kurssilla: ”enhän minä ole taiteilija,” tai ”en minä osaa maalata/piirtää/tanssia/laulaa…” Taideterapiassa ei ole kyse teknisestä osaamisesta, vaan ennenkaikkea terapiaprosessin tuottamasta muutoksesta suhteessa itseen, omiin ajatuksiin ja uskomuksiin, oman havaintokyvyn herkistymisestä, näkökulmien muutoksesta, piilossa olleiden voimavarojen löytymisestä ja niin edelleen.
Valotan tässä artikkelissa hiukan taiteen tekemisen käytännön puolta ekspressiivisen taideterapian näkökulmasta joidenkin useimmin käyttämieni taiteenlajien osalta. Muistutan kuitenkin, että en voi kertoa kokemusta, kokemus täytyy itse elää.
Low skill, high sensitivity
Taideterapia kertoo jo nimessään, että kyse ei ole taideopetuksesta vaan terapiasta. Terapia sanana tulee latinan ja kreikan kielestä, tarkoittaen parantamista. Yksi tärkeimmistä ekspressiivisen taideterapian perusajatuksista on Low skill, high sensitivity, se tarkoittaa, että osaamisen taso pidetään matalana ja aistimisen taso korkealla. Korkea aistimisen taso tarkoittaa sitä, että työskentelyssä jatkuvasti kiinnitetään huomiota ja havaitaan omia sisäisiä tuntemuksia ja kehollisia aistimuksia, eikä liikuta niinkään järjen ja logiikan tasoilla. Harjoituksissa hyödynnetään fyysisiä aisteja, aivot menevät aivan uudenlaiseen asentoon, kun hetken verran vaikkapa keskittyy kuuntelemaan ympäristöä ja sitten siitä käsin siirtyy kirjoittamaan tajunnanvirtatekstiä. Jos aloittaisi kirjoittamisen ilman minkäänlaista virittäytymistä, teksti saattaisi olla aivan erilaista, mahdollisesti saattaa olla haastavampaa jo kirjoittamisen aloittaminen.
Olen muuten hyödyntänyt tätä kehollisen virittäytymisen näkökulmaa ihanalla Teksti virtaa -intuitiivisen kirjoittamisen kurssilla, katso siitä lisää täältä, jos kirjoittaminen itseilmaisun muotona puhuttelee sinua.
Matala osaamisen taso tarkoittaa sitä, että vähimmillään sormen tökkääminen maaliin ja sen jälkeen paperille tuottaa pisteen kaltaisen jäljen, joka saattaa täysin palvella tehtäväänsä kuvana. Ei siis tarvita juuri minkäänlaisia teknisiä taitoja kuvan, liikkeen tai muunkaan taiteellisen tuotoksen tekemiseen.
Kuvan tekeminen
Jos taideterapiassa tehdään kuvaa, kuten jo edellä selostin, hyvin pienikin riittää. Usein ohjeistan aloittamaan ensimmäisen kuvan tekemisen liikkeen avulla, ihan vain käsiä paperin pinnalla liikuttaen, ilman mitään piirustus- tai maalausvälinettä. En ole vielä kahdeksan vuoden aikana tavanut henkilöä, joka ei olisi osannut tehdä tätä. Omat lapsenikin olivat alle kouluikäisiä, kun aloitimme kuvan tekemisen sillä, että ensin laitoimme kämmenet paperin pinnalle ja tunnustelimme, miltä paperi tuntui.
Kun liikkeen on saanut käyntiin paperin pinnalla, voi ottaa vaikkapa liidun käteen ja antaa vain liikkeen jatkua paperin pinnalla, ilman ajatusta siitä, että paperille piirtyvän viivan pitäisi muodostaa jotakin tiettyä kuviota tai hahmotella paperille jotakin erityistä. Kädet kyllä tietävät, millä tavalla ne haluavat liikkua paperin pinnalla ja usein ne tietävät, mitkä värit kuvapintaan kuuluvat.
Kuvaa voi tehdä monella tavalla, esimerkiksi erilaisilla maalaus- ja piirustusvälineillä (liidulla on aivan erilainen tuntuma, kuin vaikkapa tussilla, siveltimellä, sormin maalatessa tai hiilellä) tai vaikkapa aloittaen valo- tai lehtikuvan liimaamisesta paperille ja kuvan jatkamisesta sen rajojen ulkopuolelle. Kuvaan voi rakentaa kolmiulotteisia rakenteita, kuvapintaa voi repiä, leikellä, liimata siihen erilaisia asioita ja ottaa pois tai maalata piiloon joitakin osia.
Kuvan tekeminen(kin) on prosessi, joka kantaa itsessään, kun heittäytyy sen vietäväksi, kuvat usein kertovat itse, mitä niihin kuuluu laittaa ja mitä niille tehdä. Trust The Process, luota prosessiin, kuten Shaun McNiff, eräs ekspressiivisen taideterapian perustajista kirjassaan kehottaa.
Eräs osallistuja kerran kertoi ryhmän tapaamisessa työskentelyn jälkeen, että hän ehkä polttaa tekemänsä kuvallisen elementin, jonka kanssa hän oli ryhmässä sillä kerralla työskennellyt. Illalla hän lähetti minulle kuvan elementistä, joka roihusi takassa. Hän kertoi kokeneensa polttamisen vapauttavana ja jättäneensä taakseen elämänsä tapahtumia ja asioita polttamisen myötä, kyseessä oli eräänlainen luopumisrituaali.
Liikeilmaisu
Liikkeen taustalla saattaa olla äänimaisema tai sitten liikettä voi tehdä ilman taustaääniä. Ekspressiivisessä taideterapiassa ei tehdä ohjattuja tanssikoreografioita, vaan liikettä voi tehdä juuri sellaisella tavalla, joka on itselle hyväksi ja tarpeellinen. Monesti ohjaan alkuun pienen kehollisen virittäytymisen ja pyydän suuntaamaan huomion johonkin kehon osaan ja tutkimaan, miltä tuntuu liikuttaa kyseistä kehon osaa ja millainen liike juuri sille kehon osalle on hyväksi ja tarpeellista. Riippuen harjoituksen tarkoituksesta, tästä voidaan siirtyä asteittain vapaaseen liikkeeseen, siinäkin omaa kehoa ja sen tarpeita kuunnellen. Usein annankin kesken liikeilmaisun käynnissä ollessakin ohjeen kuunnella kehoa tai jotakin tiettyä kehon osaa ja antaa liikkeen tulla näkyväksi siitä käsin.
Joskus liike voi olla sisäistäkin ja vain hyvin vähän näkyä ulospäin. Joskus liikkeestä syntyy tanssi, joskus ryhmätilanteessa saattaa syntyä koko ryhmän yhteinen tanssi. Etenkin jos käytössä on taustamusiikkia, se ohjaa usein tanssin suuntaan.
Kirjoittaminen
Kirjoitustaito on oikeastaan ainoa ”taito”, joka on hyvä osata, kun osallistuu ekspressiiviseen taideterapiaan.
Toki, jos tiedän, että asiakkaani on niin nuori, ettei osaa kirjoittaa, en tietenkään ohjeista hänelle tajunnanvirtatekstin kirjoittamista sisältävää harjoitusta, kirjoitustaidon puuttuminen ei estä osallistumista taideterapiaan. Joskus voi käydä myös niin, että kun uppoutuu omaan kehollisuuteen, aistisuuteen ja intuition vietäväksi esimerkiksi liikkeen tai kuvan tekemisen parissa, kaikki looginen ja järjellinen ajatus kaikkoaa ja on vaikeaa saada sanoista kiinni. Tällöin voi kirjoittaa ”mukasanoja,” jotka esimerkiksi kuvaavat kehossa tai mielessä tapahtuvia liikahduksia tai ääniä tai voi ”kirjoittaa” sanantapaisia koukeroita paperille, ja antaa niistä pikkuhiljaa muotoutua sanoja.
Kirjoittamisessakaan ei ole tarkoitus pyrkiä mihinkään tiettyyn, lopputulemaan, vaan voi antaa prosessin viedä. Joskus annan ohjeeksi kirjoittaa esimerkiksi runo, jolloin lopputulema on erilainen, kuin jos pyydän kirjoittamaan tarinan.
Laulaminen/äänenkäyttö
Usein kuulen kursseilla myös sen, että osallistuja ei ”osaa” laulaa. Oman äänen käyttö on kuitenkin yksi tärkeimmistä itseilmaisun muodoista, lähes kaikki käytämme ääntämme päivittäin jollakin tavalla, ainakin puhumiseen. Ekspressiivisessä taideterapiassa omaa ääntä voi käyttää monella tavalla. Ääni voi syntyä kehon liikkeen inspiroimana tai se voi vapautua/purkautua liikkeen mukana.
Yksi omista suosikkiharjoituksistani ryhmien ohjauksessa on ”vokaalilaulu,” jossa jokainen osallistuja osallistuu omalla äänellään, omalla äänen korkeudellaan, omalla äänen voimakkuudellaan ja omalla vokaalillaan. Ja sitten jokainen voi tutkia, miten muutokset näissä erilaisissa laaduissa vaikuttavat ääneen ja omiin kehollisiin tuntemuksiin. Esimerkiksi AAAAAA -äänne tuntuu kehossa aivan erilaiselta, kuin IIIIIII, voimakas ääni tuntuu ihan erilaiselta, kuin hiljainen ääni ja korkea sävelkorkeus on aivan erilainen aistimus, kuin matala. Oma kokemuksensa on myös olla itse välillä hiljaa ja kuunnella muita. Tässäkään harjoituksessa ei tarvitse osata mitään, vaan jokainen voi rauhassa tutkia ja kokeilla ja aistia. Jokaisella kerralla tästä harjoituksesta on syntynyt upea äänimaisema ja harjoituksena se on rentouttava ja vapauttava. Vaikka sitä tekemässä olisi joukko henkilöitä, jotka väittävät, etteivät ”osaa” laulaa.
Hahmotyöskentely
Hahmojen käyttö on erittäin antoisaa, joskin se koetaan välillä etenkin livelähikursseilla myös jonkin verran raskaana työskentelytapana.
Raskasta siinä voi olla hahmossa oleminen. Ekspressiivisessä taideterapiassa ei ”näytellä hahmoa,” vaan ”ollaan hahmo”. Tämä toisena oleminen on joskus joillekin haastavaa, muistan myös itse tehneeni ”raskaita” hahmoja, mutta kuinka tarpeellisia ne olivatkaan omassa prosessissani!
Hahmosta käsin voi tehdä asioita ja tarkastella maailmaa aivan toisenlaisen ihmisen näkökulmasta. Mutta koska ekspressiivisessä taideterapiassa hahmot luodaan omasta itsestä käsin, jokaisessa hahmossa on vähintään ripaus sen tekijästäkin. Hahmoja voi tehdä ja käyttää monella tapaa, esimerkiksi naamioina, piirroshahmoina, roolihahmoina joko asusteet valiten tai itse valmistaen esim. paperista.
Hahmot voivat keskustella tai kommunikoida keskenään, jolloin hahmon oma maailmankatsomus saattaa saada uudenlaisia näkökulmia tai hahmon toive tulla hyväksytyksi sellaisenaan tulee täytetyksi jne. Hahmo voi kertoa tai kirjoittaa tekijälleen kirjeen, jossa se kertoo jotakin tärkeää.
Hahmosta voi ottaa osia mukaansa arkeen ja antaa sen tuoda mukanaan oma vahvistuksensa tai mausteensa, joka hahmotyöskentelyn kautta on tullut päivänvaloon ja tietoisuuteen.
Mitään ei tarvitse osata
Monet asiakkaani ovat uupumuksen tai masennuksen kanssa painivia, erilaisista syistä johtuen. Joillakin on jo lapsuudessa syntynyt uskomus omasta huonommuudesta ja toisaalta saattaa myös olla taipumus tavoitella hyväksytyksi tulemista täydellisen suorituksen kautta (ja tämähän on erittäin tehokas keino uupua, kun tavoittelee jotakin kuviteltua ”hyvän” tasoa), jonka kuvittelee jonkun ulkopuolisen vaativan. Toisaalta kursseilleni tulee myös ihmisiä, joita kiinnostaa taiteen tekeminen, mutta nimenomaan siinä he kokevat, etteivät ”osaa,” aika moni sanoo, että koulussa opettaja on sanonut, ”et sinä osaa piirtää/laulaa,” (myös minulle) ja siitä on jäänyt uskomus, että näin ollen ei tule myöskään harrastaa mitään taiteen tekemistä, koska turhaahan se olisi….
Taideterapiassa ei tarvitse ”osata,” riittää, että tekee. Ja jos tulee vastaan sellainen harjoitus, jota ei millään pysty tekemään, voi tutkia sitä, mikä itsessä estää tekemistä. Yksilöterapiassa on helppoa löytää jokin sellainen tekemisen tapa tai muokata harjoitusta, jonka asiakkaani pystyy tekemään jollakin tavalla, mutta ryhmätilanteessa ei ole mahdollista kovina paljoa lähteä muokkaamaan suunnitelmia. Mutta koskaan minulle ei ole vielä tullut vastaan ihmistä, joka ei olisi pystynyt tekemään yhtään mitään koko ryhmätapaamisen aikana, yleensä ainakin jotakin pystyy jokainen tekemään jollakin tavalla. Ja mikä tahansa on riittävästi. Jos ei esimerkiksi pysty kulkemaan tilassa ympäriinsä muiden ihmisten seassa, voi istua reunassa ja kulkea katseella. Tai silmät kiinni. Hengityskin voi olla liike.
Jos ei ”osaa” maalata, voi vain roiskia väriä paperille ja tutkia, mikä miellyttää omaa silmää. Tai tehdä jälkeä paperille liikkeen avulla, kuten aiemmin kirjoitin. Tai maalata vaikkapa maalin kastettua paperinarua paperilla liikuttaen. Tai käyttää palloa maalin levittämiseen. Kuvan voi tehdä myös silmät kiinni, vain aistien esimerkiksi liituja tai maaleja, joita haluaa paperille laittaa.
Ja niin edelleen.
Mihinkään ei tarvitse pyrkiä
Taiteen tekemisen prosessi itsessään on jo arvokas, lopputulemana voi olla, että esimerkiksi kuvasta ei tule ”valmista”. Tai tekijä kokee, että kuvasta tuli ”ruma.” Terapiassa ei ole kuitenkaan taideteokselle määriteltyä kriteeriä, jolloin se olisi ”valmis” tai ”hyvä”, vaan kuvaan voi esimerkiksi palata seuraavalla kerralla ja jatkaa tai muokata sitä. Tai voi olla, että seuraavalla kerralla katsottuna kuva onkin valmis. Terapeuttisessa viitekehyksessä ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa tehdä taidetta, eikä ole mitään määriteltyä lopputulosta. Hiukan sama pätee elämässäkin, vai milloin ihminen muka olisi ”valmis”?
Ohjattua luovuutta
Taideterapeuttisen taiteentekemisen prosessi on aina jonkin verran ohjattu ja asiakas/osallistuja voi aina myös pyytää apua, jos tekeminen ei ole lähteä käyntiin, se pysähtyy tai tekemisen aikana tapahtuu jotakin yllättävää.
Pyrin suunnittelemaan taideterapiasessiot aina siten, että taiteen tekemiseen laskeudutaan virittäytymisen ja valmistelun jälkeen sujuvasti ja luontevasti.
Ekspressiivisessä taideterapiassa käytetään aina useampaa kuin yhtä taidelajia, joten pyrin pitämään huolta siitä, että taidelajista toiseen vaihtelu sujuu myös luontevasti.
Tietyt asiat toistuvat kerrasta toiseen antaen jatkuvuutta ja turvallisuuden tunnetta ja auttaen myös alitajuntaa virittäytymään tulevaan taidetyöskentelyyn: keho-mieli tunnistaa ”tämä on se hetki kun voin olla läsnä itselleni, voin tuntea juuri sitä, mitä sisälläni on, tulen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin olen, voin turvallisesti kokeilla jotain, jota arkitodellisuudessani en kehtaa/uskalla/tule ajatelleeksi” jne.
Luovuuden hetkeä, työskentelyn tilaa, ns. Play spacea (leikin tilaa) rajaavat esimerkiksi materiaalit, fyysinen tila, aika ja tehtävänanto. Rajat luovat myös turvaa ja antavat lähtökohtia, ilman mitään olisi kaaos. Toki kaaoskin lähtee järjestymään maailmankaikkeuden lakien mukaisesti, mutta terapiaan hakeutuva ihminen yleensä on itse kaaoksessa jollakin elämän osa-alueella ja sen takia turvan luominen terapeuttiseen ympäristöön on ensiarvoisen tärkeää.
Saamiani palautteita
Kursseilleni osallistuneet ja yksityisvastaanotollani käyneet ihmiset kertovat taideterapiatyöskentelyn olleen hyödyllistä, vapauttavaa, antaneen voimavaroja ja uudenlaisia ajatuksia suhteessa itseen. Ekspressiivinen taideterapia koetaan usein ”paljon syvemmälle menevämpänä” kuin perinteiset keskusteluterapiat (ja tälle on ihan tieteellinenkin syy, solumuisti jne.) joissa tunteista puhutaan järjen ja logiikan tasolla.
Taidetyöskentely on ”hauskaa, vapauttavaa”, ”oli ihanaa sotkea maaleja kuin lapsi”, luovuutta herättävää.
Yksi mieleeni jäänyt palaute kertoi: ”näen nykyään ihan erilaisia asioita aamuisin tutulla työmatkallani”.
”Liike on aina niin ihanaa, tuntuu hyvältä antaa huomiota keholle.”
”Nimesi kuvaa sinua hyvin, olet niin oikeassa ammatissa!”
”Tämäkin on mielenterveystyötä, kiitos siitä!”
Miten pääsen terapiaan?
Minä pidän ekspressiivisen taideterapian kursseja ja yksityisvastaanottoa, löydät uusimmat kurssiuutiset täältä. Jos mielummin haluat yksityisvastaanotolle, ota yhteyttä.
Suosittelen tilaamaan uutiskirjeeni, niin saat tiedot uusimmista kursseista suoraan omaan sähköpostiisi. Toki niistä ilmoittelen myös some-kanavillani ja etusivulla.
Minä en ole Valvira -hyväksytty terapeutti, joten käynneistäsi ei jää jälkiä mihinkään, eikä niistä tarvitse kenenkään tietää.
Teen jatkuvasti myös itseopiskeltavia nettikursseja, jotka eivät tietystikään korvaa terapiaa, mutta voivat toimia hyvänä apuna oman tunne-elämäsi tukena, jos olet sellaisessa vaiheessa, että haluat mielummin hyödyntää täysin itsenäistä työskentelyä. Kurssialustalla toki voit käydä keskustelua muiden osallistujien kanssa haluamassasi määrin. Pyrin myös vastailemaan kysymyksiin ja kommentteihin kurssialustalla.
Jos olet kiinnostunut kursseistani, sinun kannattaa ehdottomasti tilata uutiskirjeeni Valokirje, sen tilaajana saat Valopiirin erityisedut, joita et saa muualta.
Mitä ajatuksia teksti herätti? Mistä haluaisit tietää (lisää)?Kommentoi alle!