Mitä ekspressiivisen taideterapian ryhmässä tapahtuu?

Monia ihmisiä uudet tilanteet saattavat jännittää, etenkin jos on kyseessä omaan itseen kiinteästi liittyvät asiat, kuten lääkäri- tai terapiakäynti. Tässä tekstissä avaan vähän sitä, mitä tyypillisesti ekspressiivisen taideterapian ryhmässä tapahtuu.
Tämä ei ole kirjaimellinen selostus vaan jokainen taideterapiaryhmä on omansalainen ja käytän erilaisia tehtävänantoja eri ryhmissä ja eri kerroilla. 
Kirjoitan toisella kerralla enemmän ryhmän tuomista vuorovaikutuksen mahdollisuuksia, tässä keskityn enemmän etenkin ensimmäisen ryhmäkerran rakenteeseen.  Toivottavasti tämä kirjoitus antaa tarvittavaa tietoa sellaiselle, joka ei ole koskaan asiaan tutustunut.

Ryhmän muodostaminen

Ryhmä voidaan muodostaa monella eri tavalla. Viime vuosina olen pitänyt lähinnä etäryhmiä ja pitänyt ryhmään ilmoittautumisen avoimena kaikille, joita asia on kiinnostanut. Jotenkin maagisesti kuitenkin ryhmiini yleensä tulevat ihmiset, joilla on yhtymäkohtia elämissään ja ryhmät muodostuvat hyvin antoisiksi, kun toistenkin töistä ja näkökulmista saa eväitä itselle. Nämä ihmiset ovat yleensä joko minun uutiskirjeeni tilaajia, tai somessa minut löytäneitä. 
Saman ilmiön näen myös työväenopiston kurssilla, jonne tulee moni, joka ei ole minusta kuullut mitään aikaisemmin. 
Ryhmä voi olla myös esimerkiksi jonkin yhdistävän tekijän muotoilema, esim. eräs kollegani on pitänyt rintasyöpäyhdistykselle taideterapialeirejä. 
Ryhmä voidaan muodostaa myös tietyn ikäisille ihmisille. 
Itse olen pitänyt antoisana sitä, että ryhmässä voi olla hyvinkin eri ikäisiä ihmisiä. Eläkeiän kynnyksellä oleva saattaa hyvinkin saada uusia ajatuksia vasta täysi-ikäistyneeltä ja päinvastoin. Saamani palaute kertoo samaa. 

Aloitus

Pääsääntöisesti pyrin aloittamaan jokaisen ryhmäkerran samalla tavalla. 
Jos pidän livekurssia, jossa ihmiset ovat samassa tilassa fyysisesti läsnä, rakennan yleensä tuoleista piirin, toki aina on mahdollista ja moni haluaakin istua lattialla.
Piirin keskiöön koostan jonkinlaisen asetelman erilaisista asioista ja esineistä.
Tässä saatan käyttää jotakin, joka ohjaa ajatuksia jo kohti tulevaa työskentelyä. Esimerkiksi hahmotyöskentelykerralla saatan käyttää postikortteja, joissa on naamiaisasuisia henkilöitä. Tai voi olla, että olen löytänyt ulkoa vaikkapa oksia tai lehtiä, jotka haluan viedä ryhmäni iloksi. Tai saatan hankkia ruukku- tai leikkokukan. 
Aika moni osallistuja on kommentoinut, että tuntuu, kuin istuisimme leirinuotiolla, etenkin, kun tykkään käyttää asetelmassa kynttilöitä tai jos elävien kynttilöiden käyttö ei ole mahdollista, käytän led-kynttilöitä tai muita paristokäyttöisiä valoja osana asetelmaa.
Nuotiopiireillä on pitkä, pitkä perinne ihmiskunnan historiassa, samoin erilaisia piirityöskentelymuotoja käytetään nykyäänkin. Piirissä jokaisella osallistujalla on oma paikkansa, tasa-arvoisesti yhtä kaukana keskustasta. 
Yleensä jokaisen kokoontumiskerran aluksi istumme piiriin. Jokaisella osallistujalla on mahdollisuus kertoa, kuka on ja missä tunnelmissa tulee paikalle. 

Kun ryhmä alkaa vakiintua, saatan ottaa myös muunlaisia aloituksia. Esimerkiksi saatan kehottaa ryhmäläisiä kävelemään ja antamaan itsensä löytää jonkin kokemuksen, joka erityisesti on tapaamiskertojemme välillä koskettanut. Tämän jälkeen tulemme piiriin ja teemme aloituskierroksen. 
Tämä auttaa jokaista ”saamaan paikkansa” ryhmässä, vaikka mitään ei ole pakko jakaa eikä sanoa. 

Jos kyseessä on etäryhmä, tämä alkupiiri voidaan muodostaa mielikuvissa ohjattuna harjoituksena. 

Ensimmäisellä kerralla (ja tarvittaessa myöhemminkin) käydään läpi työskentelyn periaatteet esim. siitä, ettei teoksia arvostella, jokainen voi puhua vain omasta itsestään käsin ja jokainen tekijä tekee itse omat tulkintansa jne. 

Työskentely aloitetaan virittäytymällä

Alkupiirin jälkeen on työskentelyosuuden aika.
Yleensä ensin virittäydytään työskentelyyn. Hyvin usein käytän kehollista virittäytymistä. Saatan esimerkiksi pyytää osallistujia havaitsemaan oman hengityksensä kulkua. Aika usein ohjaan suuntaamaan huomion vaikkapa sormiin ja tunnustelemaan, miten sormet liikkuvat ja millainen liike niille on hyväksi ja tarpeellista. Usein on hyödyllistä käydä lähes koko keho läpi tällä tavalla huomioiden. Se auttaa tulemaan läsnäolemisen ja havaitsemisen tilaan. Etenkin, jos ryhmä kokoontuu arkena ja ihmiset tulevat arkielämästään kuka mistäkin, kehon huomioiminen ja läsnäolo omassa kehossa auttaa jättämään mielen asiat sivuun ja keskittymään tähän hetkeen. 
On myös muunlaisia tapoja virittäytyä työskentelyyn ja käytänkin näitä harkiten ja liittyen siihen, millaista varsinaista työskentelyosuutta olen kerralle ajatellut. 

Varsinainen työskentelyosuus

Taiteellinen työskentely voi olla monenlaista ja monenmuotoista. Erilaisilla materiaaleilla ja työskentelytavoilla on erilaiset ominaisuudet ja niitä voidaan hyväksikäyttää työskentelyn muotoa mietittäessä: maaleilla maalaaminen on sujuvaa, virtaavaa, joka voi olla vaikkapa paikalleen jumittuneelle tai esimerkiksi masentuneelle todella hyvä tapa saada lisää liikkuvuuttta, ensin fyysisesti, mutta myös ajatuksiin.
Muovailuvahan tai saven työstäminen vaatii erilaista voimaa, tahtoa muotoilla, puristella. 
Äänenkäyttö voi olla hyvin voimakas harjoitus, etenkin jos on kyseessä henkilö, joka ”ei saa ääntään kuuluviin” arjessa. 
Hahmo- ja näyttämötyöskentely antaa mahdollisuuden asettua hahmoon ja toimia hahmosta käsin ja tutkia ja kenties tehdäkin asioita eri tavalla, kuin arkiminä tekisi. Lue täältä lisää ekspressiivisen taideterapian taidelajeista.

Mietin aina materiaalit ryhmän tarpeiden mukaan, jos tekijät ovat erityisen avoimia heittäytymään tekemiseen, voi harjoituksia viedä pidemmälle, kuin ryhmän kanssa, jossa on varautuneempi ilmapiiri. Turvallisuuden säilyminen on ensisijaista, jotta jokainen pystyy työskentelemään aidosti itselleen tarvitsemallaan tavalla. 

Kuvan tekeminen

Yleensä aina ensimmäisellä kerralla ohjaan kuvan tekemisen aivan alusta saakka. Ensin kehotan tunnustelemaan paperia käsillä, antamaan käsien liikkua paperin pinnalla. Näin läsnäoleminen ja tekemiselle antautuminen helpottuvat, kun ei tarvitse miettiä, tekeekö ”oikein” ja ”miltä se näyttää”.

Sitten ohjaan ottamaan liidut käsiin ja jatkamaan liikettä paperin pinnalla, näin paperille alkaa syntyä jälkiä liikkeestä, joka on samalla kuvan ensimmäinen elementti. Useimmiten osallistujat antautuvat tekemiselle, jotkut tekevät mielummin silmät kiinni, etteivät ala visuaalisesti miettiä, miltä paperi näyttää ja mitä siihen pitäisi tehdä. 

Sitten ohjeistan ottamaan maalia ja jatkamaan liikettä kuvapinnalla ja kerron, paljonko aikaa kuvan tekemiseen kaikkiaan on. 

Yleensä en pidä välineinä siveltimiä, vaan osallistujat maalaavat joko käsin tai kangaspalan avulla tai superlonsienen kanssa. Tarkoitus ei ole tehdä välttämättä mitään esittävää, eikä mitään yksityiskohtaista, vaan etenkin ensimmäisellä kerralla on hyvä vain antautua kehon liikkeeseen ja antaa sen muotoutua liitujen ja maalin välityksellä paperin pinnalle. 
Usein olen myös saanut palautetta, että on ollut tärkeää saada maalata sormin, saada omat käden/sormenjäljet paperille.
Etenkin nykyään, kun emme käytä käsiämme enää niin paljoa asioiden muotoilemiseen (kirjoitamme koneella, pelaamme väritys- ja palapelit koneella/kännykällä…), emme arjessa toteuta niin paljoa enää ihmisen luontaista taipumusta muotoilla asioita. 

Kannattelen työskentelyä ilmoittamalla jäljellä olevan työskentelyajan 10-15 minuutin välein, lopussa useammin, jotta osallistujat voivat rauhassa uppoutua tekemiseen, eikä heidän tarvitse huolehtia ajankulusta.
Toki seuraan myös ryhmäläisiä aktiivisesti tekemisen aikana.
Joskus jollakulla on tullut hyvin voimakas näkyvä tunnereaktio ja olen mennyt lähemmäksi nähdäkseni, toivooko osallistuja esimerkiksi fyysisesti tukea. Joskus näin on, joskus osallistuja selvästi haluaa olla rauhassa. Molemmat vaihtoehdot ovat ok. 

Taidetyöskentelyn loppua kohti

Työskentelyajan loppupäässä johdattelen tekijät pikkuhiljaa kohti kuvan tekemisen loppua, kuva ei välttämättä tule aina kerralla valmiiksi, mutta sellaiseen kohtaan,  että työskentelyä voi jatkaa muulla tavalla seuraavassa vaiheessa.

Kuvan tekemisen jälkeen ensimmäisellä kokoontumiskerralla useimmiten ohjaan osallistujat kirjoittamaan. Tämänkin voi toteuttaa monella eri tavalla, eniten ehkä käytän tajunnanvirtakirjoitusta, eli tekijät saavat ensin hetken antaa katseensa vaeltaa kuvapinnalla, ennemmin ihmetellen, kuin analysoiden ja sen jälkeen siirtyä kirjoittamaan, mitä tahansa sanoja kynästä tuleekaan paperille. 
Näin siirryttiin taiteenlajista toiseen luontevasti ja sujuvasti. 

Kirjoittamisen jälkeen saatan ohjeistaa valitsemaan muutaman sanan ja muodostamaan niistä jonkinlaisen runon tai kiteytymän, joka samalla vie työskentelyn loppua kohti. 

Lopetus

Varsinaisen taiteellisen työskentelyn lopetuksen jälkeen kokoonnutaan jälleen piiriin keskiasetelman ympärille ja jokaisella on mahdollisuus halutessaan jakaa jotakin omasta tekemisestään ja siitä, mistä tuli tietoiseksi, mitä havaitsi ja mitä oivalsi. 
Omaa tunne- ja olemisen tilaa havainnoimalla saattaa esimerkiksi huomata, että vaikka ryhmään tullessa oli huonolla tuulella/väsynyt, nyt illan päättyessä onkin paljon kevyempi olo, vaikka fyysinen väsymys alkaakin hiipiä iltaa kohti. (Toki olen pitänyt myös päiväryhmiä, mutta sama ilmiö pätee niissä.) Muut ryhmäläiset (ja minä) kuuntelevat ja antavat jakajalle tilaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Jokaisella on omansalainen kokemus, niinpä mitään ”oikeaa” tai ”väärää” kokemusta ei voi olla, vaan jokainen kokemus on arvokas sellaisenaan. 

Jos aikaa on, ryhmä voi jakamisen jälkeen hetken vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia avoimen keskustelun muodossa, ennenkuin suljemme työskentelyn ja keräämme välineet pois. 

Kiitos, kun jaat eteenpäin!

Mitä mieltä olet? Kommentoi, niin jutellaan lisää!

%d bloggaajaa tykkää tästä: